Vaatimattomia huomioita

Kolmen hektisen peruskouluviikon kokemuksen tuomalla itsetietoisuudella totean täten seuraavaa:

...korvani soivat pitkään työpäivän jälkeen tahtomattani kuuntelemastani epäinhimillisestä metelistä, mutta olen jo turtunut. Ainakin ajoittain. Äänieristetty työhuone olisi silti kiva. Tai superkorvatulpat.

...välituntiriitojen selvittely on perseestä.

...ysiluokkalaiset pojat tuntuvat noin yleisesti olevan todella kosketuksenkipeitä. Siinä määrin he ainakin nuhjuavat kiinni toisissaan. Nuhjuaminen = mikä tahansa fyysinen kontakti kipeännäköisistä lyönneistä jatkuvaan tökkimiseen, nipistelyyn ja yleiseen härväämiseen.

...ihmettelen, miten muutamakin neitokainen voi elää normaalia elämää niiden valtavien tekoripsiensä kanssa.

...olen aika selvästi täysin ulapalla nykynuorison trendeistä. Puhetta ymmärrän jokseenkin hyvin, mutta noin muuten ei ole hajuakaan siitä, mikä on in ja mikä ei. Toisaalta ei kyllä kiinnostakaan. Paitsi no ehkä ihan vähän.

...silloin kun minä olin nuori, mitään artefakteja ei heitelty päin toisia ihmisiä oppituntien aikana tai muulloinkaan. Siitä sai jälki-istuntoa. Enää ei saa. Nutturani kiristyy.

...pojat ovat yleistäen enemmän hukassa kuin tytöt. Vaikka kuinka koettaa tuputtaa päähän sitä, että kevät ja yhteishaku on kohta ovella, niin ei. Kysyessäni, mitä sitten tehdään, jos ei saa yhteishaussa opiskelupaikkaa, vastaus on vittumaisen nokkava "no sit mä pidän välivuoden ja pelaan himassa". Tekee joka kerta mieli tarttua olkapäistä ja ravistella. Herää, daiju!

...nuorilla on tosi suuria huolia ja pahoja asioita elämässään. Vielä kun oppisi suhtautumaan asioihin täysin ammattimaisesti, nieleskelemättä turhia. Uskoisi, että kun teen parhaani, se on juuri se, mitä minun kuuluukin tehdä. Että se on se minun osani, ja sen kun hoidan, autan edes vähän.

...suurimmalla osalla oppilaista on huomattavasti hienompaa elektroniikkaa kuin minulla. Olen kade.

...olen ylittänyt itseni jo monta kertaa. Tarttunut toimeen, saanut aikaiseksi, selvittänyt ja hoitanut. Toisaalta välillä muistelen parhaan kykyni mukaan joogahengitystä ja koetan pikameditoida. Etenkin juuri ennen eräänkin kasiluokan tuntia. Ne ovat teineiksi pukeutuneita paholaisia, olen valmis vannomaan!

...välillä tuntuu, että mistään opiskelemastani ei ole mitään iloa. Mutta sitten muistan, että vuorovaikutusta, ihmissuhteita ja läsnäoloa ei opita muuten kuin, no, olemalla vuorovaikutuksessa, synnyttämällä ja hoitamalla ihmissuhteita ja olemalla läsnä. Voilá. (Ja ehkei minun tarvitse kolmen viikon jälkeen olla mikään ihmeidentekijä. Siis vielä.)

...ja kyllä minä viihdyn. Joka päivä tuntuu, että olen tullut oikeaan paikkaan. Ainakin hetken. Kuitenkin.


Ja nyt lähden viikonlopun viettoon ensimmäisen palkkapäivän kyllästämänä toivoen syvästi, että edes jokin kulkupeli vie minut suhteellisen lähelle kotia.