Ei mikään heikoin lenkki

Onpa ollut monin tavoin erikoinen viikko. Jos voisin sietää edes jollain tasolla termiä voimaannuttava, saattaisin käyttää sitä tästä viikosta.

First things first: irtisanouduin eilen nykyisestä työpaikastani.

En sentään heti ensimmäisenä päivänä loman jälkeen (vaan vasta kolmantena), enkä missään määrin huonolla fiiliksellä. Lupasin olla talossa syyskuun loppuun saakka. Sitten se on siinä. Finito. Kiitos ja hei. Pomon kommentti oli syvällä huokauksella varustettu: "Kyllähän mä tiesin, että tää on tulossa, mutta..." Sain kuulla itsestäni paljon hyvää, lupauksen muikeasta työtodistuksesta ja suositukset. Lämmittäähän se ihmisen mieltä, mitä sitä kieltämään.

Olo on helpottunut ja tyytyväinen, kun lopultakin uskalsin uskaltaa. Uutta työpaikkaa ei ole tiedossa, mutta eiköhän jotain löydy. Ainakin opiskelukavereilleni soitellaan ja pyydetään töihin, siis opettajan töihin, vaikkei ole hakemuksiakaan lähetetty. (No, en jää odottamaan, että minua tullaan hakemaan kotoa töitä tekemään, mutta kyllähän se nyt vähän rohkaisee kuulla, että sitä saattaa joskus olla tilanteessa, jossa on kieltäydyttävä kiinnostavasta työpaikasta, kun on niin monta, mistä valita.)

Toinen hyvä asia on rakas graduni, jota olen saanut ison nykäyksen eteenpäin. Edes se, että ohjaaja vaihtui lennosta edellisen jäätyä pyytämättä ja yllättäen (siis minun kannaltani) virkavapaalle, ei haittaa. Itse asiassa se alkaa osoittautua erittäin hyväksi tapahtumaksi, sillä viransijainen on jo nyt osoittanut kiinnostusta minuun ja graduuni melkeinpä enemmän kuin edellinen ohjaaja koko aikana yhteensä... Pää surraa, tekstiä tulee – kyllä tässä vielä päästään melkomoisiin tuloksiin, sanokaa mun sanoneen. Tulevan viikonlopun pyhitän gradulle käytännössä kokonaan, joskin huomenna aion mennä pilatekseen (hmm!) ja illalla katsoa kun keihäs lentää ja juoksu kulkee, mutta noin muuten aion elää siveellisesti ja ahkerasti. Viime viikonlopun kahden päivän bileputki ei nyt valitettavasti saa uusiutua.

Tuli kyllä tosiaan pitkästä aikaa suorastaan bailattua viikko sitten, kun erittäin onnistuneen viini&juusto-nyyttäribuffetin jälkimainingeissa lähdettiin Looseen. Edellisellä kerralla ajattelin, ettei Loose taida ihan olla minun paikkani, mutta läpimärkänä hiestä kolme tuntia tanssittuani aloin olla toista mieltä.

Huh. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että elämässä on ryhtiä ja menoa. On selkeä suunta, on jaaritteluiden sijaan tekoja, itseluottamusta ja ennen kaikkea energiaa. Hyviä aineksia loppuvaiheen maisterinleivontaan, uskoisin.